Pride-paraati, 2010
Lauantaina vietettiin taas homojen joulua, kun Pride-kulkue marssi Helsingin halki. Pride-viikolla saatiin myös vastata jokavuotiseen ihmettelyyn: ”Miksi ihmeessä Pride-marsseja tarvitaan?”
Kysymyksen taustalla on usein ajatus siitä, että jos valtaväestöä ei härnää, se ei härnää takaisin. Monille Pride-marssi on vaikeasti ymmärrettävä kannanotto maassa, jossa kuitenkin ”homoilla menee aika hyvin”. Marssi ikään kuin hajottaa yhteiskunnan harmoniaa olemalla niin räväkästi epäsovinnainen: näkymällä, kuulumalla ja vaatimalla, keskellä muuten niin seesteistä kesälauantaita. Ilmeisesti ilman paraateja homous olisi joillekin helpompi hyväksyä tai ainakin homofobiaa olisi vaikeampi harjoittaa, kun ei ole ehdoin tahdoin käyty ärsyttämään.
Pridea on vuosien varrella kritisoitu myös homoyhteisön sisältä. Pride-paraatit katsotaan joskus liian kaupallisiksi (joskin Suomessa Pride on aina ollut niin herttaisen kotikutoista homoilua, että tätä kritiikkiä on täällä vaikea niellä), sillä ne ruokkivat tietynlaista homoidentiteettiä myyvää tilpehööriteollisuutta ja tarjoavat yrityksille vaivattoman alustan, jolla sateenkaaripestä imagoaan. Kaupallisuuden myötä Priden myös joskus katsotaan menettäneen aidon poliittisuutensa. Paraati on helppo kuvata keskiluokkaisten valkoihoisten normihomojen temmellyskentäksi, jossa homoyhteisön sisällä marginalisoidut ryhmät jäävät valtahomojyrän alle.
Kaupallisuuteen liittyy myös kritiikki siitä, että Pride – tai ainakin Priden tavoite tasa-arvoisesta yhteiskunnasta – tekee homoudesta kesyä ja salonkikelposta: Priden myötä homokulttuuri uppoaa heteronormatiivisen valtakulttuurin massaan ja tasapäistyy yhtenäiseksi nötkötiksi, jossa ihmisten eroavaisuuksien sijaan juhlitaan ihmisten monoliittista samanlaisuutta.
Kukkua.
Jos Pride on syy nyrpistää nokkaansa homoille – tuolle usein hämmentävän yhtenäisenä kuvatulle väestönryhmälle – niin liipasin taitaa olla sen verran herkässä, että ilman pridea nyrpistystä aiheuttaisi varmaankin mikä tahansa Normihomolehdestä Jani Toivolaan. Ja vaikka kaupallisuus sekä homokulttuurin gentrifikaatio ovat todellisia ja ongelmallisia, ne eivät suinkaan ole ainakaan Suomessa erityisen perusteltuja syitä vastustaa pridea. Ennemminkin ne ovat syitä laajentaa ja parantaa tasa-arvoon pyrkivää toimintaa kaiken kaikkiaan.
Oli miten oli, Pride -tapahtumista keskusteltaessa ja pridesta yleisesti naristessa näen ani harvoin mainittavan sitä syytä, jonka vuoksi itse käyn marssilla vuodesta toiseen:
Se on kivaa.
Kuvitelkaa (jos olette heteroita, homoilta tämä onnistuu ihan kuvittelemattakin), että vuodessa on yksi päivä, jolloin voi ilman pelkoa pukeutua Helsingin keskustassa glitterhousuihin, pitää kädestä tai suudella rakastaan, ja ylipäänsä olla julkisesti kaapista juuri niin ulkona kuin vain ikinä haluaa.
Muutaman munanheittäjän ja peräkammarin kaasunatsin järjestämät yllärit poislukien Pride-kulkue tarjoaa homoille varsin kelvollisen heterosimulaattorin yhden päivän ajaksi.
Tätä on vaikea selittää ihmisille, jotka eivät ole koskaan joutuneet miettimään, uskaltaako ottaa puolisoaan kädestä kiinni loukkaamatta läsnäolevia tai provosoimatta solvaajia. On uskomaton helpotus, että edes kerran vuodessa voi elää julkisesti siten kuin haluaa. Siten kuin muut elävät joka päivä.
Vaikka usein hoetaan, että homojen asiat ovat suomessa kovin hyvin, on hyvä muistaa, että esimerkiksi maamme kahdestasadasta korkeimmasta päättäjästä melkoinen osa on yhä sitä mieltä, ettei homojen tasa-arvoinen oikeus avioliittoon ole erityisen tärkeä asia.
Homoskenen karnevaaliosasto ei ehkä vakuuta ensimmäistäkään päättäjää avartamaan katsettaan, ja kaupungin halki vellova letkabile varmasti ärsyttää vanhoillisempia kaupunkilaisia. Tästä huolimatta tuhansille suomalaisille Pride-kulkue antaa puitteet päivälle, jolloin saa olla välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat. Jos edes yhtenä päivänä vuodesta voi leikkiä, että oma seksuaalisuus tai sukupuoli on täysin hyväksyttyä eikä kuulu politiikan ja yhteiskunnallisen debatin piiriin, on Pride olemassaolonsa oikeuttanut.
Kummat 